Mississippi Slugburger

Mississippi Slugburger on todella helppo tehdä.

Ja mitä tarkemmin sitä katsoo, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että tämän burgerin pitäisi sopia Suomeen aivan täydellisesti.

Yksinkertainen. Tukeva. Ei turhia aineksia. Ei mitään tarvetta hienosteluun.

Slugburger on täysin vaatimaton. Se ei yritä olla korkea gourmet-näytösnumero, jota pitää koossa puinen tikku. Se on rehellistä ja käytännöllistä ruokaa, jonka tarkoitus on ruokkia ihmiset ilman, että siihen kuluu paljon rahaa.

Siinä on jotain melkein suomalaista.

Voisi jopa väittää, että slugburgerissa on vähän sisua.

Sen tarina alkaa Corinthista, Mississippistä, noin vuonna 1917, kun John Weeks alkoi myydä pieniä hampurilaisia, joissa jauhelihaa jatkettiin edullisilla aineksilla, kuten perunalla ja jauhoilla. Myöhemmissä versioissa käytettiin muitakin jatkeita, kuten soijarouhetta, korppujauhoja ja maissijauhoa.

Ajatus oli yksinkertainen: käytä vähemmän lihaa, venytä liha pidemmälle ja pidä burgerin hinta alhaisena.

Siitä tuli erityisen hyödyllistä seuraavina niukkoina vuosina.

Näitä pieniä burgereita myytiin tiettävästi viidellä sentillä, mikä liittyy myös yleisimpään selitykseen oudolle nimelle. Sana ”slug” yhdistettiin viiden sentin kolikkoon tai samankokoiseen rahakkeeseen.

Etanoilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.

Se on ehkä hyvä mainita.

Burgeri muuttui vuosien varrella. Nykyään siitä löytyy versioita, jotka tehdään naudasta, sianlihasta tai lihan ja jatkeen yhdistelmistä sen mukaan, missä sitä syö.

Ja se alkaa jo kuulostaa aika suomalaiselta.

Mutta tässä kohtaa joudun tuottamaan pettymyksen William’s Millin markkinointiosastolle.

En aio käskeä sinua kaatamaan siihen kasapäin mausteita.

Perinteisen slugburgerin kuuluukin olla yksinkertainen.

Suola.

Siinäpä se melkein on.

Pihvit tehdään ohuiksi ja paistetaan perinteisesti niin, että ulkopintaan muodostuu tumma ja rapea kuori. Laita pihvi pienen pehmeän sämpylän väliin ja lisää sinappia, tillisuolakurkkuja ja yleensä sipulia.

Siinä kaikki.

Ei kasaa täytteitä. Ei erityistä burgerikastiketta. Ei pekonihilloa. Ei kahdentoista euron artesaanibriossisämpylää.

Liha. Jatke. Suola. Sinappi. Suolakurkku. Sipuli.

Ja jotenkin se toimii.

Ulkopinta paistuu rapeaksi samalla kun sisus pysyy pehmeänä ja täyteläisenä. Sinappi tuo happamuutta, suolakurkku leikkaa rasvaisuutta ja tavallinen pehmeä valkoinen sämpylä imee kaiken alleen.

Se ei ole hienostunut.

Sen ei koskaan ollut tarkoituskaan olla.

Mississippi Slugburger on säilynyt yli sadan vuoden ajan, koska joku keksi, miten taloudellinen pakko muutetaan ruoaksi, jota ihmiset oikeasti halusivat syödä yhä uudelleen.

Se kertoo amerikkalaisesta alueellisesta ruokakulttuurista paljon enemmän kuin taas yksi uusi kasa täytteitä koskaan voisi.

Ja kaiken lisäksi se on hiton hyvä burgeri.

— William S.